Oletteko sattuneet näkemään telkkarista Naurupalat -nimistä ohjelmaa? Se on kanadalainen noin 10 minuutin pituinen ohjelma joka koostuu lyhyistä noin 1..2 minuutin mittaisista sketseistä. Laadukkaasti tehty: kunnon käsikirjoitus, hienot lavasteet vaikka kohtaus kestäisi vain muutaman sekunnin. Mikä oleellisinta sketsist toimivat ja ne ovat oikeasti hauskoja. Liekö taustavoimissa samoja henkilöitä kuin samoin kanadalaisessa Pilanpäiten -piilokamerassa. Tämä Naurupalat on ilman puhetta, eli se toimii sellaisenaan melkein kaikissa länsimaissa. Ainoa harmitus on se, että sitä tulee harvoin ja silloin tällöin satunnaisesti jossain välissä, johon ei ilmeisesti muuta ohjelmaa ole saatu.
Korvenkankaan yökupissa oli tarjolla varsinainen naurupala eli minun suoritukseni. Härvelissä se on nähtävissä. Pahuksen pahus, mutta kello osui johonkin ja talletus pysähtyi 25 min ennen maalia. Siksi koko gps-käppyrän siirto ei onnistunut. Kopion sen siis käsin niiltä osin kuin se oli olemassa. Lopun piirsin vapaalla kädellä.
Ongelma oli rasti numero 13. Menin liian paljon oikealle ja etelään. Luulin ajouraa poluksi ja kun yritin päästä siihen missä olin ollut en enää päässyt takaisin. Mistään ei saanut kiinni ja varsinkin kun luulin olevani liian pitkällä vaikka en ollut. Juoksin ensin polkua pohjoiseen jonka piti kääntyä koilliseen, mutta kun se ei ollut oikea polku niin se katosi ja silloin alkoi mennä pieleen.
Eipä hätää. Menin kiltisti takaisin pellon viressä olevalle polulle (siis 200 m takaisinpäin aina 12 rastinkin ohi) ja sieltä meinasin lähestyä ison avokallion ja sen eteläreunassa kulkevan polun kautta rastille. Polku katosi enkä löytänyt avokalliota. Nyt tiesin, että peli on pelattu ja päätin etsiä sen kadonneen polun väkisin. Sama uudestaan. Ja sama uudestaan, eikä onnistu. Ja vielä kolmas kerta, eikä onnistu. Sitten kun tulin takaisin tielle tulin eri kohtaan ja siitä lähdin ensin tietä väärään suuntaan. Huomaa, että kävelin tätä härvelissä näkyvää 12 rastiin eteläpuolella olevan avokallion kaakkoispuolella olevaa sekasotkua. Eli täppä ei liiku oikealla nopeudella.
Sitten lopulta otin suunnan avokalliolle välittämättä mistään muusta mitä eteen tuli. Puskin väkisin sen läntin pohjoiskulmaan ja siitä suunta rastille. Valokin alkoi jo hiipua, eikä ollut ihan hirmusti stemppia enää jäljellä.
Menen katsomaan valoisalla 12-13 välin sekä sen missä avokallion reunassa kulkeva polku on ja miltä se oikein näyttää.
Sitä paitsi jos minulla olisi sellainen 1400 lumenin tykki, olisin nähnyt 10-11 välillä aukon vastakkaiseen reunaan. Nyt en nähnyt ja piti arpomalla valita kumpi "ulkonema" aukon reunassaa on kumpi. Oletin sen olevan vasemmanpuoleinen, mutta se olikin oikea. Koukkaus tuli, mutta sille ei voinut mitään.
Saa nauraa!
Huippusuunistajan suunnistus perustuu käyrienlukuun. Tähän sinunkin pummiin käyräsuunnistusajattelusta olisi ollut hyötyä. Nyt tarinasi on kymenlaaksolaiselle suunnistajalle tyypillinen eli ajattelu perustuu pistemäisiin kohteisiin, suunistamiseen pisteeltä toiselle (polku, avokallio, kivi, kumpare jne), ei niinkään kokonaiskuvaan, jossa ajatellaan käyrästöä esim. missä se polku menee tai mitä sen ymprillä pitäisi olla (mäen päällä, -rinteessä, -alla jne.)
VastaaPoistaNyt jäit pistemäisten kohteiden ajattelun vallassa ajatuksissasi jumiin! Tuolle rastille 13 pummia hautoessa olisi syytä ollut bonjata että rastin itäpuolella menee polku ja sen polun takana on avokallioinen rinne, mäkialueen korkein kohta, joka myös poikkeaa ympäröivästä (rastivälin 12-13) maastosta. Polultakin olisi harjanteen suuntaan selkeästi nähnyt. Tuon mäen avulla olisit voinut paikantaa polun ja lopulta rastin. Nyt lähdit pummin koittaessa länteen, kun olisi pitänyt mennä itään. 12 rastilta strategia suunnankin suhteen on ehdottomasti niin että mieluummin pikkasen itään kuin länteen, eli jos menet rastin itäpuolelta ohi niin telakoidut helpommin rastille (polku, mäki). Nyt suunta ollut liikaa lännessä eli se isoin riski rastin löytymisen suhteen tehty (kaikki vaikuttaa tulkinnalliselta ja epämääräiseltä). Tietenkin tämä on yöllä sellainen väli että ehdottomasti on katsottava kompassista vähintään lähtösuunta ja myös tarkistettava sitä rastivälillä.
Hiihtosuunistuksessakin edetään uria pitkin ja monet laskevat risteyksiä ja uranlähtöjä. Se on kuitenkin hidas ja tehoton tyyli. Nykyäään ja varsinkin kansainvälisissä kisoissa mennään usein suorempaan tai tiheissä urastoissa on helpotetava kartanlukua, jolloin tehokkaampi tapa on osata pelkistää, ja se tapahtuu usein nimenomaan suuntaa apuna käyttäen ja käyriä tulkiten. #3D kuvanmuodostus.
Lohdullista kuulla, että ongelma esiintyy laajemmassa mittakaavassa - siis tätä pistemäisiin kohteisiin liikaa tukeutumista.
VastaaPoistaMinulle pahimmat tai epäsopivimmat maastokohdat (lue: taidot ei riitä) ovat paikat, jossa on paljon epäsäännöllisiä monimuotoisia käyrämuotoja sävytettynä vihreällä värillä. Päivällä tämä paikka ei olisi ollut ongelma, mutta nyt menin jumiin. Aika kauas pitää kalenteria kelata taakse päin, että näin iso kämmi löytyy. Olen mielestäni saanut hiottua monta erilaista virhettä tai väärää tapaa pois suunnistuksestani parin viime vuoden aikana, mutta tekemistä vielä on.
Härvelikuvasta vielä muistutan sen verran, että kello pysähtyi juuri hässäkän keskikohdassa ja reittini ei siis ole ihan pikselintarkasti oikean muotoinen tai oikeassa paikassa. Se lännestä kaukaa hakeminen on sitten jo eri juttu. Näkemäni maasto ei näyttänyt siltä mitä oletin näkeväni (siis tässä tiesin missä olin) ja fiilis oli, että kaivan tämän ensin selväksi vaikka mikä on. Tulin kuitenkin toisiin aatoksiin ja päättelin, että tällä vauhdilla sähkö loppuu sitä ennen ja lähdin etsimään uudestaan sitä kirottua rastia 13.
Kaikesta huolimatta en ole ihan kokonaan pistekohteiden varassa. Käyrät on mukavia silloin kun ne on selviä, siksi mielimaastoani onkin suppamaasto. Rannikkorasteilla viikko sitten kävi niin, että rasti oli kivi, joka oli käyrän viressä. Juoksin käyrän suuntaisesti harjanteen päällä ja menin liikaa sivuun kun oletin rinteen nousevan kiven suuntaan, mutta se laski. Onneksi oli muuten selvä paikka (lue: paljon pistekohteita), niin huomasin mokan ja sain korjattu ajoissa.
Näitä täydellisiä sekoamisia varten pitäisi opetella joku idioottivarma toimintamalli, jonka avulla pääsee järkiinsä. Pitääkö se tatuoida käsivarteen, että se on sitten käsillä kun tilanne hyökkää päälle?
Suunnistustaitosi on selkeästi siis mennyt eteenpäin. Taidon kehittyessä haasteet muuttuu ja opittava taidon osanen on taas jotain muuta. Tuo pistesuunnistus on selkäytimeen hioutunut asia ja tulee väistämättä opittua täällä kymenlaaksossa, koska metsät ja maastot vain ovat sellaisia. Kun jokin asia on automaatio niin se ottaa tuttuuttaan vallan tiukassa paikassa.
VastaaPoistaKäyräsuunnistustaitokin on moniulotteinen asia. Suppamaastot ja pohjois-suomen vaarojen rinteet vaativat erilaista käyrien lukutaitoa kuin se että hahmottaa ne esim. kymenlaaksolaisilta, pistemäisiä kohteita täynnä olevalta, kartalta.
Paras toimintamalli pummien varalle lienee ennakointi, eli harjoittelee itselleen laajan taitovaraston, jonka myötä virheetkin jäävät minimiin. Reitinvalinnan tekeminen ennen rastilta lähtöä on hyvä askel ennakontia kohden. Yöllä suunnistamisessa on samoja elementtejä kuin hiihtosuunnistuksessa. Hisussa täytyy usein miettiä mahdollisia oikopaikkoja (kohtia joilla voi voittaa aikaa) eli että onko jostain kohti mahdollisesti menty hankia pitkin uralta toiselle. Yleensä toimivin strategia oikopaikkojen haisteluun lähtemisessä on se että vaihtoehto B on oltava riittävän hyvä eli jos oikoa ei voikaan tehdä niin koko rastiväli ei mene siitä pilalle. Sama yöllä, on syytä suunnitella pieni varmistuskaarros varmoihin kohteisiin päin kuin yrittää riskillä. Suunnistussuoritus on kuitenkin peräkkäin laitettujen rastivälien summa eli kokonaisuus ratkaisee. Usein parhaaseen lopputulokseen pääsee sujuvalla perussuorituksella. Tason nosto siitä tapahtuu sitten taidon kehityksen myötä hoksaamalla että omaa taidollisesti sujuvaa reittiä voi jossain kohti optimoida, esim. tyyliin että aina ei tarvi mennä polun ristykseen asti jotta voi vaihtaa polulta toiselle vaan voi tehdä hallittuja "kulmaoikoja".
Silloin kun olen päässyt iltarastien tuloslistalle A-radalla sinne kymmenennen sijan tuntumaan, se tarkoittaa se minulta onnistunutta suoritusta. Näistä tapahtumista kun katsoo väliaikoja, niin yksittäisissä rastiväliajoissa olen sijoilla about 15..20 eikä yhtään sijaa alle 10. Eli kuten sanoit tasainen minimivirheellinen suoritus on parempi ja tuottaa hyvän lopputuoksen kuin sellainen jossa on pari tosi hyvää väliä ja pari tosi huonoa. Se aika joka minulla hukkuu isossa virheessä on niin paljon, että en pysty sitä saamaan takaisin nappiin menneellä välillä. Eli tästä olen päätellyt, että se pari sekuntia kannattaa sopivassa kohdassa uhrata miettimiseen eikä hötkyillä.
VastaaPoistaMinulla on kokemusta väärin oppimisen poisoppimisesta. Kun hyppäsin laskuvarjolla sain jostain riesakseni asentovirheen ennen lupakirjan saamista. Näin videolta mikä oli vika ja oli selvää mistä se johtui, mutta siitä irti päästäminen oli työn ja tuskan takana.
Pistekohteista poisoppimiseen auttaisi kartta, josta olisi karsittu yksityiskohtia. Jos saa toivoa, niin ei kuitenkaan pelkkää käyräkarttaa, se on niin raakaa touhua. Ruskajuoksussa jätin melkein kaikki kivet huomiomatta, koska niitä oli niin paljon, että en saanut niistä mitään tolkkua.
Torstain ja perjantai on tällä viikolla lepopäivät. Vedin täydestä vauhdista polulla nurin ja reisi pamahti maata päin. Mustelma jää oletettua pienemmäksi. Nyt olen oppinut melkein refleksinomaisesti vetämään kädet kylkeen ja kääntämään itse sivuttain ettei osu nenä tai ranne ekana maahan. Kun tämän näin julkisesti itseäni kehuen sanon seuraavassa kuperkeikassa sattuu sitten varmaan ranteeseen...